Hurmaava opintoitsemurha?

    Niina HakalaVuonna 2005 astui voimaan laki, jonka mukaan korkeakouluopiskelijan tulee valmistua 5–7 vuodessa. Valtiovalta on siis virallisesti huomautellut opiskelijoille jo jonkin aikaa, ettei opiskeluaika voi enää kestää ikuisesti. Ideaalitilanteessa Suomessa pitäisi nyt siis olla jo runsaasti 19-vuotiaana opintonsa aloittaneita, 25 ikävuoteen mennessä valmistuneita maistereita.

    Minä päätin tänä syksynä, etten tule kuulumaan tähän joukkoon. En välttämättä tule edes opiskelemaan kandin tutkintoa pidemmälle.

    Silmäni avautuivat vaihto-opiskeluvuoden aikana Englannissa: vaikka Suomi on monella tavalla ihana hyvinvointivaltio, jossa vessat vetävät ja lämmitys taloissa pelaa, on täällä silti moni asia pahasti vialla. Kolmivuotista kandin tutkintoa ei arvosteta juuri millään alalla, ja kandin papereilla on turha haaveillakaan oman alan töistä. Tämän vielä jotenkuten ymmärtää, mutta tilanne on alkanut vähitellen luisua vielä holtittomammaksi: meillä on toista maisterin tutkintoaan suorittavia opiskelijoita mäkkärin tiskin takana töissä, koska oman alan töitä ei vain irtoa. Olen kuullut monen opiskelijan suunnittelevan toisen maisterintutkinnon tekemistä, ihan vaan “koska kilpailu on niin kovaa, ettei yhdellä tutkinnolla enää pärjää”.

    SIIS MITÄ?! Ovatko tämän maan nykyiset korkeakoulutetut todella niin upeita työntekijöitä, ettei heidän saappaitaan täytetä ilman tuplatutkintoja? Epäilen.

    Englannissa (ja monessa muussa maassa) kandin tutkinto on se virallinen yliopistotutkinto, jonka jälkeen lähdetään työelämään harjoittelemaan ja vahvistamaan yliopistosta hankittua osaamista. (Tämä johtunee suureksi osaksi siitä, että opiskelu maksaa siellä maltaita.) Heidän systeemillään ainakin varmistetaan, että opiskelijat siirtyvät työelämän rattaisiin varhaisessa vaiheessa eivätkä jää loppuelämäkseen kuluttamaan yliopiston käytäviä.

    Suomessa kandin tutkinnolla pääsee kilpailemaan PALKATTOMISTA harjoittelupaikoista toisen vuoden maisteriopiskelijoiden kanssa – ja häviää. Kokeiltu on.

    Onneksi vaihtoehtoja on: ei tarvitse jäädä Suomeen. Voi suorittaa kandin ja maisterin paperit osissa, ja kerätä sitä kullankallista työkokemusta siinä välissä. Koska raaka totuus tuntuu olevan, että ilman minkäänlaista työkokemusta edes triplatutkinto ei takaa työpaikkaa.

    Siksi minä lähden. Jätän opinnot Tampereella tältä erää “pelkkään” kandin tutkintoon, ja muutan oman alan työn perässä ulkomaille. Tampereella minulle olisi tarjolla töitä astioiden pesijänä ja ravintolatyöntekijänä, maailmalla kandin paperini katsotaan tutkinnoksi, joka on liian arvokas hukattavaksi ravintolaan. Ehkä palaan jonain päivänä suorittamaan maisterin paperit, ehkä en. Olen päättänyt tietoisesti tehdä suomalaisesta näkökulmasta eräänlaisen opintoitsemurhan: monet ovat varoitelleet päätökseni johtavan uraputkeen lähikaupan kassalla. Minä taas uskon, että pätevyyttä on monenlaista ja sitä voi hankkia monesta paikasta: toiset valitsevat kaksoistutkinnon, minä valitsen “puolikkaan” tutkinnon ja työkokemuksen.

    Kumman sinä mieluummin palkkaisit, yhden muutaman kuukauden työharjoittelun suorittaneen maisterin vai kandin, jolla on vankka työkokemus ja osaamista alaltaan (sekä haaveissa suorittaa maisterin paperit joskus tulevaisuudessa)?

    Niina Hakala

        3 comments for “Hurmaava opintoitsemurha?

      1. Henrikki
        27.11.2012 at 22.49

        En ole varma, oliko tarkoituksesi nyt kritisoida Suomea siitä, ettei täällä pärjää ”pelkällä” kandidaation tutkinnolla? Kuvaamasi tilannehan on pitkälti osoitus siitä, että Suomen koulutuspolitiikka on onnistunut tavoitteessaan tarjota korkeakoulutusta laajalle väestölle. Tämän ansiosta Suomi ei ole sellainen luokkayhteiskunta, jossa akateeminen tutkinto toimisi jonkinlaisena pääsylippuna ”paremman väen” piiriin. Jos toivoo akateemisen tutkinnon tarjoavan automaattisesti hyvän työpaikan tulee samalla toivoneeksi epätasa-arvoista yhteiskuntaa, koska sellainen yhteiskunta on utopiaa, jossa samanaikaisesti (1) akateeminen koulutus on ilmaista ja laajasti tarjolla ja (2) akateemista koulutusta vaativia työpaikkoja (yleensä suhteellisen hyväpalkkaisia siistejä sisätöitä) riittää kaikille. Hyvin suuri osa yhteiskuntaa pyörittävästä työstä on ja tulee jatkossakin olemaan suorittavaa työtä.
        Suomessa pitäisi oppia arvostamaan enemmän esim. ravintola-alan yms. tyyppisiä töitä. Ei ole ollenkaan itsestäänselvää, että läheskään kaikki akateemisiinkaan töihin päätyneet työntekijät loisivat yhtään enempää (jos edes saman vertaa) konkreettista lisähyvinvointia yhteiskuntaan kuin keskiverto mäkkärin pihvinpaistaja (tyytyväisten, nopeasti ruokaa itselleen ja mahdollisesti ystävilleen/perheelleen saavien asiakkaiden muodossa). Silti en pidä korkeaa kouluttautumistasoa huonona asiana. Sivistys/koulutus on itseisarvo sinänsä, riippumatta työmarkkinoiden tarpeista.

        • Niina
          28.11.2012 at 15.54

          Tarkoitukseni oli kritisoida lähinnä nykyistä työtilannetta Suomessa. Koko yliopistossa oloni ajan minulle on hehkutettu akateemisen loppututkinnon mahdollisuuksia: kuinka työelämä ottaa korkeakoulutetun avosylin vastaan ja kaikki ovet ovat avoinna. Totuus on alkanut näyttää kovin toisenlaiselta, erityisesti nykyisessa taloustilanteessa kun jokaiseen avoimeen työpaikkaan tuntuu olevan jono hakijoita. Tiedän, ettei kandin tutkinnolla tee täällä juuri mitään (vaikka en toisaalta aina jaksa ymmärtää miksei -tutkintohan sekin on), mutta sitä en ymmärrä miksi niihin siisteihin sisätöihin pääsy tuntuu vaativan vähintään maisterin tutkinnon kahdesta eri pääaineesta ja mielellään jo aiempaa työkokemusta vastaavista töistä. (Ja miten tämä kaikki tulisi hankkia mahdollisimman lyhyessä ajassa.)

          Varmasti nykytilanne johtuu osaksi (suureksi osaksi?) mainitsemastasi onnistuneesta koulutuspolitiikasta: niin monella nuorella ja vanhemmalla aikuisella on nykyään akateeminen loppututkinto, ettei se itsessään takaa enää mitään. Ja kuten sanoit, ilmainen akateeminen koulutus tasa-arvoistaa yhteiskuntaa.. mutta johtaa kovaan kilpailuun mieluisista työpaikoista.

          Varmasti yksi ratkaisu olisi nostaa suorittava työ sen ansaitsemaan arvoon, mutta se tuntuu olevan helpommin sanottu kuin tehty. Täällä arvostusta mitataan hyvin usein rahalla -eikä tarjoilijan palkalla pääse (ainakaan vielä) kovin leveästi elämään. Olen samaa mieltä kanssasi hyvinvoinnin lisäämisestä, olen täysin varma että esimerkiksi ammattitaitoinen lähihoitaja tuottaa työuransa aikana enemmän konkreettista hyvinvointia yhteiskunnalle kuin moni akateemisesti koulutettu ”paperinpyörittäjä”.

          Jos niihin hyväpalkkaisiin sisätöihin kuitenkin halajaa (kuten moni yliopisto-opiskelija varmasti toivoo), tuntuu edessä olevan kivinen tie. Meitä on paljon, ja mieluisia työpaikkoja on vähemmän. Oma ratkaisuni ongelmaan on laajentaa reviiriä Suomen rajojen ulkopuolelle -ja ainakin Facebook-päivitysten perusteella moni tulevan vuoden sisällä valmistuva ystäväni aikoo toimia samoin. Tulevaisuus näyttää kuinka moni meistä tulee viemään akateemisen loppututkintonsa tuoman osaamisen muihin maihin, sillä Suomessa meille kaikille ei taida olla (siistejä sisä)töitä.

      2. Sari Viitaniemi
        29.11.2012 at 9.20

        Yliopiston sijoittumisseurantakyselyiden perusteella moni kandidaatiksi valmistunut ja sen jälkeen työelämään siirtynyt, oli työskennellyt työpaikassa jo ennen kandidaatiksi valmistumista. Jotkut jopa vuosia. He eivät kokeneet, että itse kandidaatin tutkinnosta olisi ollut varsinaista hyötyä työllistymisessä. Toki kyselyyn vastanneiden joukossa oli myös heitä, jotka olivat vasta kandidaatiksi valmistumisen jälkeen työllistyneet ja heillä tutkinnon rooli on selvästi keskeisempi työllistymisessä.

        Seurantatietojenkin perusteella voisi sanoa, että kandidaatin tutkinnon merkitys työmarkkinoilla on kirjava, alakohtaisesti ja yksilökohtaisesti vaihteleva. Toiset ovat löytäneet tehtäviä, joissa voivat kokemuksensa mukaan hyödyntää kandidaatin tutkinnossa oppimiaan asioita, mutta he jatkavat silti opintoja maisterin tutkintoa kohti. Toisille haluttu työkokemusvaihe tutkintojen välissä ei tunnu aukeavan.

        Pääaineella tai opintoyhdistelmällä ei näytä olevan kandidaateilla niin suurta merkitystä työnsaamisessa kuin maistereilla. Molemmilla asenne ja motivaatio työhön ovat keskeisiä, usein tärkeimpiä, työllistymiseen myönteisesti vaikuttaneita tekijöitä. Pääaine tai tutkinnon opintoyhdistelmä sen sijaan on maisteriksi valmistuneiden arvioiden mukaan merkinnyt enemmän työnsaantiin kuin kandeilla, joilla henkilökohtaiset ominaisuudet, työkokemus ja mm. verkostot näyttävät olevan merkityksellisempiä.

        Voisiko edellä mainittuja havaintoja selittää se, että kandidaatin tutkintoa ei tunneta työmarkkinoilla. Miten voidaan arvostaa jotakin, mitä ei tunneta? Bolognan prosessi ja eurooppalainen kehitys ovat siltä osin vielä vaiheessa. Koulutusjärjestelmä on osaltaan opettanut työnantajat odottamaan maistereita, ylempiä korkeakoulututkintoja. Määrällistä ja laadullista tarjontaa korkeatasoisesta osaamisesta on ollut, kuten ensimmäisessä kommentissa todettiin.

        Harva tutkinto antaa asetuksissa määritellyn pätevyyden tiettyihin tehtäviin. Kandidaateissa tällainen poikkeus on esimerkiksi lastentarhanopettajat, joilla tutkinto antaa pätevyyden tehtäviin ja on usein se ns. ”perustutkinto”. Useimmilla korkeakoulututkinnon suorittaneilla perusvaatimus on valmis tutkinto ja sen jälkeen ratkaisee työtehtävään osuva osaaminen, joka on voinut syntyä opinnoissa, työelämässä, luottamustoimissa, harrastuksissa. Osaamisen osoittaminen työnhakutilanteessa onkin sitten jo toisen blogikirjoituksen kokoinen aihe, kuten olisi myös ”Siistit sisätyöt – mitä ne ovat?”.

        Tampereen yliopisto: kandidaattien ja maisterien sijoittumisseurannat:
        http://www.uta.fi/opiskelu/tyoelama/seurannat/index.html

        Mia Simpanen ja Sari Viitaniemi
        Ura- ja rekrytointipalvelut

      Kommentoi

      Ota kantaa! Pysy kuitenkin asiassa ja muista hyvät tavat. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *