Ei menny niinku Strömsössä

    Tänään Jenni-tädin tarinatuokiossa kuulemme siitä, kun suorittajan suunnitelmat menevät plörinäksi.

    Lukiosta pois 2,5 vuodessa, siitä suoraan yliopistoon enimmillään kuudeksi vuodeksi ja maisteri viimeistään 25-vuotiaana. No, lukio venyi yhden kurssin takia tavalliseen kolmeen vuoteen. Mut eipä siinä, ei tammikuussa olisi alkanut kuitenkaan mitään kiinnostavaa koulutusta. Valtakunnallisen taloustietokilpailun finaali, kirjoituksista ällää ja eetä, lukematta, mutta oh pls, tietysti pääsen haluamaani yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä. Kävin kuitenkin varavaihtoehdoissani sutaisemassa jotain paperille.

    En päässyt yliopistoon, mutta pääsin ammattikorkeaan raksainssiksi 8. parhailla pisteillä. Kävin tunnollisesti tunneilla ja tenteissä (esseevastaus ranskalaisilla viivoilla, oikeesti?!), kunnes eräänä päivänä hävisin sisäisen taisteluni ja jätin menemättä kuolettavan tylsälle luennolle. Sen jälkeen poisjäänti oli niin kovin helppoa. Myöhästyin 2 minuuttia – parempi jäädä pelaamaan pasianssia käytävän koneille. Myöhästyminen varmasti huomattaisiin, olinhan luokan ainut tyttö. Lopulta en viitsinyt enää mennä edes pelaamaan pasianssia ja alaa oli pakko päästä vaihtamaan. Tällä kertaa hakisin vain yhteen paikkaan, lukisin ja tottakai pääsisin. Arvatkaa mitä? En päässyt yliopistoon, mutta pääsin taas ammattikorkeaan toiselle linjalle. Sitä riemua kesti jopa ensimmäisen periodin ajan.

    varjot-page-001

    Päätin hakea vielä kolmannen kerran yliopistoon kahteen pääaineeseen, olla hakematta enää amkkiin ja hakea sen sijaan ammattikouluun. Jos en nyt pääsisi, opiskelisin itselleni ammatin ja katsoisin sitten ehkä yliopistohommia uudestaan. Kuulkaas, pääsin kaikkiin! Viimeinkin! (Yo-todistuksesta saamieni pisteiden ansiosta!)

    Olin vasta kaksi vuotta myöhässä aikataulustani, mutta nyt alkaisi taas rullata. Mutta. En saanutkaan kavereita, kun en pakottanut seuraani muille. Opinnoissakin tuli aikamoinen pudotus maan tasalle, kun opintorekisteriin ei tipahdellutkaan nelosia ja vitosia. Sain kolmosen. Olin keskiverto. Oikeasti itkin tätä tragediaa. Opin selviämään keskinkertaisuuteni ja alle suositellun 60op/v opintosuoritustahtini kanssa jotenkuten. Välillä ahdisti ja stressasi niin, etten nukkunut kuukauteen. Viihdykkeeksi en voinut lukea kirjoja, koska olisi pitänyt ennemmin lukea koulukirjoja, ja keskittymiskyky oli 0. Pitäisi aina vain enemmän ja paremmin, kaikessa. Mutta en halunnut pyytää apua, koska koin ongelmieni olevan niiiin kovin turhia ja veisin resursseja niiltä, jotka oikeasti tarvitsisivat apua.

    manski-page-001

    Parin vuoden jälkeen menin töihin, joissa tietysti joustin ja tein välillä pari viikkoa ilman vapaita, yksi vapaa ja päälle viikko taas, siinä yksityiselämän draaman ohella. Syksyllä jatkui, tosin vain 5-7 päivänä viikossa. Kurssit jäi kesken. Syksy meni, talvi tuli, pälli pysyi jotenkuten kasassa. Helmikuun viimeisenä päivänä toinen kissani jouduttiin lopettamaan melko yllättäen. Se oli elämäni hirvein päivä. Kamelin selkä katkesi, ja aamulla menin itkua tihrustaen YTHS:n päivystykseen, jossa mukava lääkäri äkkäsi kysyä, että onko kaikki muuten ok. No, itse asiassa ei ole. Ei ole ollut aikoihin.

    syöppö-page-001

    Kevään mittaan aloin syömään mielialalääkkeitä, kun pelkät rauhoittavat eivät enää riittäneet. Se kevät oli melko synkkää aikaa, vaikken ihan itsemurha-ajatuksiin vaipunutkaan (en voi olla vastuuton huoltaja ja hyljätä kissoja!). Pahimmillaan en voinut poistua kotoani tai tavata ketään. Lyhyet sairaslomapätkät stressasivat, koska pelkäsin aina, että pitäisi palata töihin ja kouluun, vaikken pystynyt. Noin ½ vuotta saikulle jäämisen jälkeen pääsin kuitenkin YTHS:n tsykiaatrille, sopivaa lääkitystä haettiin ja jatkohoitoa alettiin suunnittella. Oli puhe terapeutin etsimisestä. Jos en saa aikaiseksi etsiä, saisin lähetteen psykiatriseen päiväsairaalaan.

    Minun piti valmistua sinä lukuvuonna kandiksi, sen sijaan olin menossa hullujen päivähoitolaan. [Suokaa anteeksi, jos huumorini pahoittaa mielenne.] Piti vielä käydä haastattelussa juttelemassa, että kelpuutettaisiinko minut sinne. No kyllä vain. Loppuvuodesta vietin 6 viikkoa etukäteen kammoitsemassani hullujen päivähoidossa, siellä piti syödäkin. Vieraiden ihmisten seurassa. Vierasta ruokaa. Taas uudet ihmiset, joille piti selostaa ongelmat alusta lähtien ja pelätä otetaanko niitä todesta, koska hymyilen pakonomaisesti hankalissa tilanteissa. Omahoitajanakin olisi mies.

    sotku-page-001

    Mutta omaksikin yllätyksekseni viihdyin siellä todella hyvin ja siellä olon aikana olo koheni paljon. Omahoitaja oli mukava, muut potil- – asiakkaat olivat mukavia, ihan tavallisia ihmisiä. Opin sietämään parsakaaliakin. Kuusi viikkoa hujahti nopeasti ja harmitti lähteä pois, koska taas olisi odotettava hoitojakson alkamista ennalta määräämättömän ajan ja taas uudessa paikassa. (Tottakai minulla oli koko ajan hoitava lääkäri.)

    Olin ehtinyt jo hyväksyä sen, että aivoni ovat epätasapainossa, enkä minä. Minä itse en ollut viallinen, vaan yksi elimeni toimi poikkeavasti. Ykkösessä ollessani minulle kerrottiin, että minulla on todennäköisesti ahdistuneisuushäiriön ja uusiutuvan masiksen lisäksi vaativaan viittaava persoonallisuushäiriö. Vaikka se kävi järkeen, eikä se muuttanut käytännössä mitään, niin se oli aika vaikea sulattaa. Minä olin kasvanut kieroon. Vika oli minussa.

    pershärö-page-001

     

    Siltä pohjalta sain lähetteen päiväsairaala 2:een, jossa keskitytään nimenomaan persoonallisuushäiriöiden hoitoon. Myös kakkoseen mentiin esihaastattelun kautta. Tässä vaiheessa saigonia oli takana reipas vuosi. Intensiivijakso kesti muutaman kuukauden, jonka aikana diagnoosit tarkentuivat. Kyllä, pershäröä hieman lumihiutaleisella kombolla ja lähete Taysin neuropsykiatriselle tarkempiin tutkimuksiin, koska lääkäri epäili Aspergerin oireyhtymää. Kävi taas järkeen, ja mikä helpotus, minä en olisikaan viallinen ja kieroon kasvanut, vaan minulla saattaisikin olla vain epätyypilliset aivokytkennät. Kakkosessa oli välillä aika turhauttavaa, koska minulla oli niin erilaiset lähtökohdat ongelmiini. 

    Puoli vuotta intensiivijakson jälkeen ja kesken nepsyllä loikkaamisen sain viimein aloitettua terapian, ja onnekkaasti ensimmäinen terapeuttiehdokas oli sopiva. Tässä eletään aikaa vuonna 2 jälkeen suuren romahduksen. Nepsyltä lopputulemana oli Aspergerin sijaan ADD ja kaunis viiden F-koodin lista. Eipä siinä, jatkoin terapiaa entiseen tapaan ja koitin (melko tuloksetta) suorittaa edes jotakin kursseja.

    Entä nykyhetki? Pian tulee täyteen 4 vuotta hulluna, 28 ikävuotta ja 7 vuotta yliopistolla. Hyvässä lykyssä myös kandin tutkinto. Olen suorittanut 10 kurssia neljässä vuodessa, ja varmasti vielä useampi jäänyt kesken. Vaan eipä siinä, suorittajasirpan on pakko ollut antaa periksi ja koittaa iloita edes sen yhden hikisen kurssin suorittamisesta. Eikä maailma ole vieläkään kaatunut, vaikka hienoista suunnitelmista on jäljellä enää muisto.

    sellissä-page-001

    Välillä ahdistaa melko roimasti ajatella samaan aikaan yliopistolla aloittaneita ja verrata omaan etanavauhtiin, mutta ei sillä tee kuin hallaa itselleen. Ja oikeasti, olisiko se parempi, että olisin kitkuttanut menemään ja pää olisi hajonnut joskus myöhemmin? Tuskin.

    Alkuun stressasi jatkuvahko sinkoilu paikasta toiseen ja se pelko, ettei uskota. (Oikeasti, pakkohymy naamalla kerroin hoitolassa äidiltäni löytyneestä syövästä.) Helpottavaa puolestaan oli etenkin alkuun saada lupa romahtaa ja myöhemminkin saada virallisella paperilla diagnooseja. Paljon helpompi lähteä remonteeraamaan asioita, kun tietää missä mättää.

    [Pienenä välihuomautuksena: paheksun syvästi psyykenlääkkeiden demonisointia. Olen itsekin saanut kärsiä niiden sivuvaikutuksista ja joutunut kokeilemaan useita sopimattomia valmisteita. Mutta sopivan cocktailin löydyttyä ne ovat parantaneet niin minun kuin monien muidenkin elämänlaatua huomattavasti.]

    candyking-page-001

    Vaikka olen edistynyt paljon – kiitos terapian, lääkkeiden ja itseni – vielä on paljon tekemistä. Mutta ei se haittaa, pitää vaan pakertaa. Tiedän, että seuraava kuulostaa äärimmäisen rasittavalta, mutta taitavinkaan terapeutti ei pysty auttamaan sinua, jos et ole itse valmis näkemään vaivaa ja sietämään epämukavuutta. Ei kukaan voi opetella kävelemäänkään puolestasi.

    Runosuoni ehtyi, ding dong ja the end.

    [Kaikki kuvat ovat omiani.]

        4 comments for “Ei menny niinku Strömsössä

      1. Erika
        10.2.2015 at 9.33

        Harvoinpa mielenterveysongelmia käsittelevää tekstiä tulee luettua naurunpyrskähdysten (ainakin sisäisten) siivittämänä. Mahtavan itseironinen ja surkuttelematon lähestymistapa asiaan, kiitos siitä. Ja paljon paljon tsemppiä sairauden selättämiseen!

        • Jenni Salo
          11.2.2015 at 12.13

          Hyvä, että teksti onnistui viihdyttämäänkin (ainakin yhtä lukijaa!), ja kiitos tsempeistä! Uskaltautuisin sanomaan, että voiton puolella tässä jo ollaan.

      2. Meeri Koivula
        11.2.2015 at 8.15

        Kiitos tästä rohkeasta kirjoituksesta. Et ole ainoa yliopisto-opiskelija jolla on mielenterveysongelmia, joten tästä kirjoituksesta on paljon apua sekä opettajille että toisille opiskelijoille. Autat meitä ymmärtämään!
        Toivon sydämestäni sinulle voimia ja uskoa omaan toipumiseesi.

        • Jenni Salo
          11.2.2015 at 12.32

          Kiitos!
          Yksi merkittävä syy tähän(kin) kirjoitukseen oli toive siitä, että muutkin voisivat hyötyä omista kokemuksistani tavalla tai toisella.

      Kommentoi

      Ota kantaa! Pysy kuitenkin asiassa ja muista hyvät tavat. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *