Akateeminen vapaus ei sovi kaikille

    Lukiolaisen korviin akateeminen vapaus kuulosti hienolta: kirjatenttejä, kurssin luentoja pari hassua tuntia viikossa, ja nekin alkavat vartin yli, eikä läsnäoloista pidetä kirjaa. Mikä vapaus, mikä itsenäisyys!

    Myös ne julkituodut negatiivisemmat kokemukset (edelleen) kääntyvät loppujen lopuksi suuriksi henkilökohtaisen kasvun menestystarinoiksi. Se olinkin vain minä hölmö, joka ei ollut vielä sopeutunut yliopiston tapoihin eikä osannut ottaa tarpeeksi vastuuta omista opinnoistaan. Nyt ymmärrän paremmin, ja kaikki sujuu!

    Ei.

    Ai ei vai?

    Suunnittele ajankäyttösi, tee lukujärjestys.

    Motivoi itseäsi, ota vastuu opinnoistasi.

    Pänttää enemmän, ole ahkerampi.

    Ota itseäsi niskasta kiinni.

    Ei.

    Olen motivoitunut, vastaan myös itse opinnoistani – ja inhoan akateemista vapautta. Toki näennäisen runsas vapaa-aika ja myöhäiset aamut ovat mukavia, mutta ne eivät edistä oppimistani yhtään. Akateeminen vapaus tarkoittaa minulle epämääräisyyttä.
    Yliopisto ei ole koulu, se on tiedeyhteisö. (Paitsi että entiset tiedekunnat ovat schooleja, ööh.) Sillä lauseella perustellaan se, ettei kenenkään tarvitse edes tietää yksittäisen opiskelijan olemassaolosta. Ja hyvänen aika, kyllähän aikuisen ihmisen pitää osata toimia ilman jatkuvaa valvontaa! Ja pyytää apua ja hankkia kavereita.

    Minä – ja epäilemättä monet muutkaan – en osaa. Haluaisin opintoihin selkeät raamit, enemmän kuin pelkän netistä löytyvän opinto-oppaan, joka muuttuu radikaalistikin vähän väliä. Selkeitä tehtäviä, joiden palauttamista valvotaan edes jotenkin. Läsnäolopakkoa, josta lipeäminen huomioidaan muutoinkin kuin olankohautuksella.  ”Mutta työelämässäkään ei- -.” Eikö, oikeasti? Akateemisen vapauden huomassa kurssit jäävät helposti kesken, opinnot viivästyvät tai jopa keskeytyvät, aikaa ja rahaa valuu hukkaan. Opiskelijaporukoistakin on todella helppo kiilautua pois, jos ei ole ensimmäisestä päivästä lähtien itse punkemassa mukaan.

    Haluaisin koulun. Kesti vuosia ymmärtää ja hyväksyä, että oikeasti tarvitsen koulun ja ulkopuolisen paineen, eikä se tee minusta tyhmää tai kykenemätöntä. (Eikä itsenäisemmän opiskelun sopiminen tee kenestäkään älykästä.) Muodikkaasti sanottuna olen erilainen oppija, oikea pieni lumihiutale.

    En kuitenkaan jouda odottelemaan mahdollista toimintakulttuurin muutosta, joten lumihiutaleen on ramboiltava ja koitettava etsiä mahdollisimman paljon sopivia kursseja vältellen kirjatenttimiinoja. Aina ei kuitenkaan voi itsenäisen suorittamisen soita välttää, ja niistä täytyy vain koittaa selvitä tavalla tai toisella. Ykkönen riittää. Sanoinko muuten jo, etten opi lukemalla?

    Nyt ehkä kärkkäimmät lukijat toivottavatkin minulle jo hyvää matkaa amkkiin tai amikseen yliopisto-opiskelijaksi sopimattomana, mutta kuulkaas lälläsplöö, pitäkää tunkkinne. Pohdin tähän jotain näppärää argumenttia ajoittain tuskaistenkin yliopisto-opintojeni puolustukseksi, mutta kaiken voi kuitata alentuvalla naureskelulla, joten jätin asian sikseen.

    Näin eilisen tasa-arvon päivän jälkimainingeissa pyydän kuitenkin jokaista pohtimaan akateemisen vapauden kääntöpuolta: kesken jääneitä opintoja, ahdistusta, vähenevää lähiopetusta, lisääntyviä kirjatenttejä ja esseesuorituksia.

    Nyt ei tullut henkilökohtaisen kasvun menestystarinaa, vaan toteamus, että akateeminen vapaus ei sovi kaikille.

        5 comments for “Akateeminen vapaus ei sovi kaikille

      1. nnnn
        22.3.2015 at 16.40

        Olen samaa mieltä. Akateeminen vapaus tulee varmasti halvaksi, jos välillisiä kustannuksia opiskeluaikojen pidentymisine ja stressin aiheuttamine terveydenhuoltomenoineen ei lasketa. Välillä suorastaan hämmästyttää, miten minunkin tutkintoni voi maksaa valtiolle liki 40 000 euroa, kun tarjolla on kuitenkin lähinnä massaluentoja ja kirjatenttejä.

        Tässä kasvottomassa järjestelmässä, jossa opiskelijanumeroni on nimeäni tärkeämpi tieto ja luennoija aloittaa luennon kysymällä, että ”mitä helvettiä te täällä teette, ettekö tiedä että voisitte katsoa luentotallenteet kotoanne?”, kaipaisin kovasti sitä, että fuksisyksyn jälkeenkin olisi tiedossa taho, johon voisi ottaa yhteyttä missä tahansa opiskeluun liittyvässä asiassa. Nyt opiskelija joutuu luovimaan HOPS-opettajan, kv-koordinaattorin, yksikön opintopäällikön, -koordinaattorin ja -sihteerin, opintotukilautakunnan, opintopsykologin, työelämäasiantuntijan, yleisen opintoneuvojan jne. sokkelossa. Toiveeni on utopistinen, tiedetään, mutta salaa haaveilen siitä, että edes HOPS-ohjaajani tietäisi nimeni.

        • Jenni Salo
          25.3.2015 at 17.40

          Niin totta!
          Opintojen kyydistä on ihan naurettavan helppoa pudota pois ilman, että kukaan huomaa mitään (tai vaikka huomaisikin, ei sieltä perään kysellä). Anonyymius tekee palaamisestakin astetta hankalampaa, kun kaikki on vieraita.

          Kraah.

      2. Niina
        25.3.2015 at 9.48

        Hyvä, että nostat tätä esille! 🙂 Olen kyllä samaa mieltä tuossa, että pelkistä kirjatenteista en ole koskaan oppinut niin paljon kuin muuten voisin oppia. Joillekin se voi ehkä sopia, mutta itse tykkäisin kirjoista enemmän syventäjänä ja luennoilla pohdittujen asioiden (juuri tätä pohdintaa syventävissä kursseissa ainakin meidän tutkinnossamme oli mukavan kiitettävästi, siitä kiitokset) kontekstiin laittajina tai muuta vastaavaa. Olen myös kiitollinen graduohjaajallemme, joka tosissaan panosti seminaarien pitämiseen. Hän laati selkeitä aikatauluja ja muodosti niiden pohjalle seminaarien sisällön, sekä antoi paljon ohjenuoria tutkimuksen tekemisen perusteista. Monessa paikassa kuitenkin vielä annetaan vain kirjaston käytön opastus ja siinä se, tee loput itse. Kyllähän tällä tavalla helposti jää gradu roikkumaan.

        Muuten en kyllä luopuisi akateemisesta vapaudesta, sillä se mahdollistaa työ- ja perhe-elämän yhdistämisen opintoihin jouhevasti. Yliopisto-opiskelijat ovat keskenään erilaisissa elämäntilanteissa ja usein eri ikäisiäkin, jolloin jossain määrin joustavuutta tarvitaan. Suunnittelen tässä toista tutkintoa (jota valtio ei ilmeisesti haluaisi minun tekevän 😉 ), joka mahdollistuu aika pitkälti juuri akateemisen vapauden vuoksi.

        • Jenni Salo
          25.3.2015 at 17.04

          Joustavuus yksi akateemisen vapauden hyvistä puolista (eihän mun omistakaan räpistelyistä tulis mitään ilman sitä!), eikä se sulje pois niitä selkeitä raameja tai opiskelijalähtöisyyttäkään.
          Sulla on käynyt hyvä säkä, kun sait noin hyvän graduohjaajan. 🙂

          Onnea myös uuden tutkinnon suorittamiseen! 😉

      3. tuntematon
        27.3.2015 at 18.15

        Itseäni häiritsee eniten se, että yliopistolta puuttuu yhteisöllisyys. Koska opinnoista puuttuu opiskeluryhmä, ei kukaan todellakaan kysele perääsi, että miksi et tullut luennolle tai mitä kuuluu. Kun opinnot ei maita, opinnoista on helppo tippua ja syrjäytyä, kun kukaan ei kysele perään. Naamat vaihtuvat kurssista toiseen, eikä ketään kiinnosta.

        Itse toivoisin, että joku asettaisi raamit; mitä pitäisi tehdä ja mihin mennessä. Tämä korostuu erityisesti maisteriopinnoissa ja gradun teossa. Olen harkinnut amk-opiskelua monestikin, mutta sieltä en ole löytänyt kiinnostavaa alaa. Itse kannattaisin sitä, että yliopistolla olisi nimetty jokaiselle HOPS-ope tai vastaava, joka säännöllisesti olisi yhteydessä ja jonka kanssa tarpeen tullen voisi pohtia opintojen rakentamista.

      Kommentoi

      Ota kantaa! Pysy kuitenkin asiassa ja muista hyvät tavat. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *