Tampereen ensimmäiset maisterit

    Heikki L

    Eletään vuotta 1960, historiallista aikaa Tampereella: korkeakoulu on saapunut kaupunkiin. Yhteiskunnallisen korkeakoulun hallinto oli muutamaa vuotta aiemmin vuonna 1956 yhden äänen enemmistöllä päättänyt, että korkeakoulun toiminta siirretään Helsingistä Tampereelle. Tampereen kaupunki yhdessä maakunnan kanssa oli jo pitkään tehnyt paljon töitä saadakseen kaupunkiimme yliopistotasoista koulutusta, joten päätös oli mieluinen. Yhteiskunnallinen korkeakoulu toimi pohjana nykyiselle Tampereen yliopistolle. Nimi vaihdettiin nykyiseen muotoonsa toiminnan laajennuttua vuonna 1966.

    Ylöjärveläinen maatalon poika Heikki Lehtinen oli tuohon aikaan parikymppinen nuorukainen. Yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneelle Lehtiselle korkeakoulun tulo Tampereelle oli kuin lottovoitto. Sen myötä hänelle tarjoutui mahdollisuus opiskella mielenkiintoista alaa, ja vielä kotoa käsin. Myös ajoitus oli täydellinen, sillä Lehtinen palasi armeijasta vuoden 1960 toukokuussa ja pääsi aloittamaan korkeakouluopinnot heti syksyllä.

    Ensi askeleet

    Ensimmäisinä vuosinaan Tampereen yliopisto toivotti tervetulleiksi kaikki innokkaat opiskelijat ilman pääsykokeita. Ennakkovaatimuksena oli ainoastaan ylioppilastutkinnon tai sitä vastaavan opetusjaostotutkinnon suorittaminen.

    – Samaan aikaan kanssani yliopistoon tulivat sota-aikana ja sitä ennen syntyneet. Suurten ikäluokkien myötä alkoivat jo pääsykokeet muutama vuosi myöhemmin, Lehtinen kertoo.

    Tampereelle siirtyi aluksi vain yhteiskuntatieteellinen tiedekunta sekä opetusjaostoja. Kaupunki rakennutti korkeakoulua varten upouudet tilat keskeiselle paikalle rautatieaseman läheisyyteen. Kaikki toiminta mahtui alkuun yhteen rakennukseen, nykyiseen Päätaloon. Tiedekunnassa aloitti vuonna 1960 kaksisataa uutta opiskelijaa yhdessä Helsingistä siirtyneiden opiskelijoiden kanssa. Yhteensä pääluku oli 900 paikkeilla. Lehtinen piti tiedekunnan pienuutta suurena etuna.

    – Ensimmäisinä vuosina pakollisille kursseille ja seminaareihin pääsi jonottamatta, mikä lyhensi opiskeluaikaa. Etuna oli myös se, että opettajien puheille pääsi helposti. Siihen aikaan tunsi myös valtaosan tiedekunnan opiskelijoista.

    Yhteiskunnallinen korkeakoulu tarjosi opiskelijoilleen mahdollisuuden valita opiskeltavat aineet vapaasti tiedekunnan sisältä. Lehtinen käytti tätä hyödykseen ja opiskeli sosiaalipolitiikkaa, kunnallispolitiikkaa ja kansantaloustiedettä. Opintoihin sisältyi lisäksi kunnallistaloutta, tilastotiedettä, valtio-oppia, julkishallintoa ja kansansivistysoppia.

    – Olin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista sekä talouselämästä ja kunnallisasioista. Oman kiinnostuksen lisäksi valintoihin vaikutti luonnollisesti se, että ne tarjosivat hyvät lähtökohdat työelämään, Lehtinen kertoo.

    Bisnestä opiskelun ohella

    Työ lomittui Lehtisen opiskeluihin läpi hänen viisivuotisen korkeakoulutaipaleensa. Yliopiston alkuaikoina valtio ei tarjonnut opiskelijoille opintotukea tai asumisrahaa. Opinnoissaan hyvin edistyneillä oli mahdollisuus saada niin kutsuttu opiskeluvälinestipendi, joka oli suuruudeltaan 170 markkaa.

    – Itse sain sellaisen kerran. Rahoilla sain ostettua kunnallisasiain käsikirjan ja muutaman kurssikirjan, Lehtinen muistelee.

    Lehtinen uskoo, että tukien puute oli yksi syy siihen, että moni opiskelija joutui keskeyttämään opintonsa; työt houkuttelivat opiskelujen ohella ja moni jäi sille tielleen. Toisaalta hän kokee taloudellisten syiden motivoineen häntä valmistumaan mahdollisimman nopeasti ja siirtymään täysin työelämään. Onnekseen hänen oli mahdollista asua kotonaan vanhempien luona Ylöjärvellä, jolloin elinkustannukset jäivät pieneksi.  Suurimpia menoeriä olivat linja-automatkat, kirjat ja ruokailut. Lehtinen rahoitti opintonsa kesätöillä rakennuksilla. Tätä muistellessa Lehtiselle nousee mieleen opiskelutovereiden kekseliäs keino saada lisätienestiä.

    – Jotkut kaverit tekivät bisnestä kääntämällä vieraskielisiä oppikirjoja ja tiivistämällä niitä muille opiskelijoille tenttiin lukemisen tueksi.

    Vauhdikkaat valmistujaiset

    Ensimmäiset täysin Tampereella opiskelleet maisterit vihittiin juhlallisin menoin yhdessä Helsingissä aloittaneiden kanssa vuonna 1965, Lehtinen heidän joukossaan.

    – Itse asiassa valmistuimme siihen aikaan kandeiksi. Se vastaa nykyajan maisteria. Jos halusi muodollisen maisteriarvon, piti maksaa 50 markan kirjaamismaksu, hän tarkentaa.

    Juhlallisuuksien ensimmäisenä iltana järjestettiin kahvitilaisuus, jonka yhteydessä valmistuneet sitoivat itselleen laakerinlehdistä seppeleet. Varsinainen vihkiminen pidettiin seuraavana päivänä Päätalon juhlasalissa. Koululta juhlakalut ­– viisi kunniatohtoria, kaksi tohtoria ja 156 maisteria – siirtyivät osittain bussilla ja osittain kulkueessa marssien Tuomiokirkkoon, jossa järjestettiin juhlajumalanpalvelus. Illalla juhlat jatkuivat Raatihuoneella tanssiaisten merkeissä.

    – Jotkut hyppäsivät vielä yöllä Keskustorin suihkulähteeseen. Itse en hypännyt, hymyilee Lehtinen.

    Ilta-Sanomien lehtikuva vuodelta 1965 otsikolla ”Seppelpäiden aamuöinen varvaskylpy”
    Ilta-Sanomien lehtikuva vuodelta 1965 otsikolla ”Seppelpäiden aamuöinen varvaskylpy”

     

    Valmistujaisiin liittyy myös toinen hauska tapaus, joka on jäänyt Lehtiselle erityisesti mieleen kaikkien näiden vuosien jälkeen.

    – Seppeleensitojaisia edeltävänä iltana olin myöhään kansanopiston tilaisuudessa. Pakkasin tavarani aamulla hieman kiireessä, ja matkalla asemalta yliopistolle huomasin, että minulla oli juhlapuvusta ainoastaan housut mukana. Jouduin kiertämään silloisen Tampereen Pukutehtaan kautta ostamassa itselleni puvuntakin.

    – Pari numeroa liian ison, huomauttaa vaimo Riitta-Leena Lehtinen taustalta hymyssä suin.

    Niin, tarttui Lehtiselle yliopistolta matkaan muutakin kuin hyvä koulutus. Tuleva rouva oli nimittäin nuorempana opiskelijana mukana Lehtisen valmistujaiskulkueessa sekä illan tanssiaisissa.

    – Iskin hänet kuitenkin vasta myöhemmin, virnistää Lehtinen.

    Opiskelu pohjana oppimiselle

    Lehtinen myöntää, että tarkasta opintojen suunnittelusta huolimatta sattumalla oli suuri merkitys työuralla, varsinkin ensimmäisten työpaikkojen kanssa. Opiskeluaikana hän toimi rehtorin sijaisena Räisälän kansanopistolla, ja sen aikaisen rehtorin jäädessä virkavapaalle vuonna 1964 Lehtinen valittiin opiston väliaikaiseksi rehtoriksi. Valmistumisen myötä väliaikaisuus muuttui pysyväksi ratkaisuksi, ja Lehtinen jäi luotsaamaan Räisälän opistoa kuudeksi vuodeksi. Rehtorin pesti vaihtui taloushallinnollisiin johtotehtäviin Tampereen ja Lahden seurakuntayhtymissä, josta Lehtisen tie vei Tampereen kaupungin liikennelaitoksen toimitusjohtajan paikalle vuonna 1977. Hän viihtyi liikennelaitoksella lopulta 23 vuotta. Tästä ajasta on muistona myös presidentin myöntämä liikenneneuvoksen arvonimi.

    Vaikka Lehtinen on tyytyväinen opiskeluiden suhteen tekemiinsä valintoihin, hänen mielestään todellinen elämänkoulu alkaa kuitenkin vasta työelämään siirryttäessä.

    –Vasta töissä todella tulee tietoa ja taitoa moninkertainen määrä. Yliopisto tarjoaa pohjan oppimiselle ja työlle. Esimerkiksi yrityksen johtamista ja henkilöstöhallintoa ei opetettu silloin omina aineinaan, vaikka ne ovat keskeisiä asioita jokaisen johtajan työpolulla.

    Lehtinen muistaa löytäneensä aloittelevasta yliopistotoiminnasta pari kehityksen paikkaa: kieliopetuksen ja opintojen ohjauksen.

    – Käytännön kielitaitoa ei juurikaan ollut vaatimuksissa eikä oppiaineena, vaikka tieteellisen tekstin ymmärtämiseen panostettiinkin. Toinen suuri puute oli opinto-ohjauksen puuttuminen. Piti kysellä vanhemmilta opiskelijoilta ja tutuilta, jotta oikea aineyhdistelmä löytyi.

    Yliopisto läsnä läpi elämän

    Lehtinen oli mielestään etuoikeutettu saadessaan opiskella.

    – Kuusilapsisen perheemme pojat tiesivät, että yksi tulee jäämään taloon isännäksi. Itselleni ja vanhemmilleni oli jo kansakoulussa ollessani selvää, että jatkan kouluttautumista muulle alalle. Kaikki kuitenkin saivat opiskella jos halusivat, vaikkei Ylöjärvellä oppikoulua silloin ollutkaan.

    Yliopisto ei ole jäänyt Lehtiseltä unholaan valmistumisen jälkeen. Hän on käynyt yliopiston avoimilla luennoilla ja tilaisuuksissa sekä kirjastossa. Viimeksi hänet kutsuttiin yliopiston 50-vuotisjuhlaan. Lehtisen mielestä yliopiston tehtävä on säilynyt samana kuin mikä se oli jo puoli vuosisataa sitten.

    – Tutkimuksen edistäminen, looginen tiedonhankinta, hyvän yleissivistyksen antaminen, kokonaisuuksien ymmärtäminen ja yhdessä toimimisen edistäminen, hän listaa mielestään tärkeimmät tehtävät.

    Tampereen yliopisto on kokenut vuosien varrella paljon uudistuksia, mutta pohjimmiltaan sen merkitys ei ole muuttunut; Lehtisen mainitsemiin asioihin on nimittäin myös nykyopiskelijan helppo yhtyä.

      Kommentoi

      Ota kantaa! Pysy kuitenkin asiassa ja muista hyvät tavat. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *