Järjestelmä saa erehtyä – ihminen ei

    Mikko Aaltonen
    Mikko Aaltonen

    Opetus- ja kulttuuriministeriön opetuksen kehittämissuunnitelmassa, joka on käytännössä hallitusohjelman toteuttamissuunnitelma, linjattiin vuonna 2011 että toisen asteen opiskelijoiden hakeutumista korkeakoulutukseen nopeutetaan. Käytännössä tämä on tarkoittanut että ns. ”uusien ylioppilaiden” hakeutumista korkeakouluopintoihin helpotetaan. Suomessa on OECD-maihin suhteutettuna korkeat valmistumisiät, keskimääräinen tutkinnonsuorittamisikä on 27, 3 vuotta. Osaltaan tähän vaikuttaa myös toisen asteen ja korkeakoulutuksen väliset välivuodet, joita saattaa kertyä jopa 2-3.

    Vaikka nuorempien hakijoiden suosiminen koulutukseen hakeutumisessa olisi kansantaloudellisesti järkevää, se on ongelmallista perustuslaissa määritellyn yhdenvertaisuuden kannalta. Vanhasen I hallitus yritti ratkaista ongelmaa antamalla pääsykokeiden lähtöpisteisiin 2-3 lisäpistettä siitä, mikäli hakijan ylioppilastutkinto oli suoritettu 2-3 vuotta ennen koulutukseen hakeutumista, mutta eduskunnan oikeusasiamies totesi käytännön positiiviseksi syrjinnäksi.

    Yliopistolaki määrittää koulutukseen hakeutumisen niin, että sikäli kun hakijoita on enemmän kuin koulutukseen voidaan ottaa, on kaikkiin hakijoihin sovellettava yhdenmukaisia valintaperusteita, mikä käytännössä tarkoittaa pääsy- tai soveltuvuuskokeita. Mikäli kuitenkin hakijat jaettaisiin ryhmiin, joiden sisällä he voisivat selvittää keskinäisen paremmuutensa, toteutuisi tämän kohdan tarkoitus. Tämä on ollut taustana OKM:ssa valmistellussa yliopistolain uudistuksen ns. opiskelijavalintauudistuskohdassa, joka astuu voimaan 1.1.2014. Kyseinen lainkohta määrittää että yliopisto voi halutessaan jakaa hakijat aikaisemman koulutustaustansa perusteella erilaisiin ryhmiin sen mukaan, ovatko he aikaisemmin ottaneet paikan vastaan suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä. Yksikään suomalainen yliopisto ei aio käyttää kiintiöintiä ainakaan kevään 2014 yhteishaussa.

    Perustuslaki kuitenkin määrittää, että julkisen vallan on turvattava jokaiselle tasavertainen mahdollisuus kouluttautua varallisuudesta riippumatta niin paljon ja niin pitkälle kuin hän itse haluaa ja hänellä on kyvykkyyttä. Näin ollen aloituspaikkojen jako ns. ensikertalaisen ja toista tai useampaa korkeakouluopiskelupaikkaa hakevien kesken ei saa muodostua suhteettoman suureksi. Käytännössä jako aloituspaikkojen kesken voi olla enintään 50 % ensikertalaisten ja muiden välillä, riippuen paljonko koulutusohjelman sisäänotto määrällisesti on.

    Opiskelijavalintauudistuksen toisessa vaiheessa olisi lainsäädännöllä tarkoitus varata kaikki yhteishaun aloituspaikat ensimmäistä koulutuspaikkaansa hakeville. Koulutusohjelmaa vaihtaville ja uudelleenkouluttautujille on tarkoitus luoda uusia, joustavia mahdollisuuksia. Uudistuksen olisi tarkoitus astua voimaan vuonna 2016.

    Uudistuksen toisen vaiheen yllä leijuu paljon uhkakuvia. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että ihmisellä ei olisi kerran opiskelupaikan vastaanotettuaan mahdollisuutta hakea enää koulutuspaikkaa tasapuolisesti muiden hakijoiden joukossa. Jo yleisen oikeustajun mukaan järjestely tuntuu kohtuuttomalta rangaistukselta siitä, että on hakeutunut alalle, jota myöhemmin ei tunne syystä tai toisesta omakseen. Syitä voi tämän huomaamiseen voi olla monia, kuten elämäntilanteen raju muutos, alan huonot työllistymisnäkymät, yliopisto-opiskelun erilaisuus verrattuna aikaisempiin kokemuksiin, mielenkiinnon suuntautuminen muualle etc. On huolestuttavaa, jos järjestelmä kasvattaa ihmistä ajatteluun, jossa tällä ei yksinkertaisesti ole lupaa tehdä virheitä.

    Täysimääräisenä toteutuessaan järjestelmä ei myöskään välttämättä nopeuta yksilön hakeutumista korkeakoulutukseen vaan pikemminkin jarruttaa sitä, koska valituksi tulleet eivät uskalla ottaa opiskelupaikkoja vastaan elleivät ole täysin varmoja alan oikeellisuudesta. Järjestelmä ei ole myöskään yhdenmukainen niitä kohtaan, jotka ovat suorittaneet aikaisemmat opintonsa ulkomailla, koska se on rajattu koskemaan suomalaista korkeakoulujärjestelmää.

    Joustavien siirtymismahdollisuuksien luominen kuulostaa haastavalta, sillä periaatteessa saa päättää itsenäisesti, millä perusteilla se myöntää opinto-oikeuksia muun kuin yhteishaun kautta opiskelemaan tulleille. Tällaisia opiskelijoita ovat esim.:

    • siirto-opiskelijat
    • aikaisempien opintojen kautta opiskeluoikeuden saaneet
    • maisteriopiskelijat
    • avoimen yliopiston kautta opinto-oikeuden saaneet
    • koulutusohjelman vaihtajat

    On ymmärrettävää että lupaus joustavista siirtymismahdollisuuksista ei vakuuta tulevaisuudestaan epävarmoja, sillä järjestelmä, joka takaisi alanvaihtajan oikeusturvan ja mahdollisuuden vaihtaa alaa, tulisi luoda käytännössä tyhjästä. Entä miten alanvaihdon mahdollisuus turvataan sellaisille, jotka haluavat vaihtaa alaa täysin opiskelumenetelmiltään ja – tavoiltaan erilaiseksi?

    Huolestuttavaa on myös uudistuksen asiakirjoissa väläytelty vaihtoehto, että siirtymisen ehdoksi asetettaisiin luopuminen aikaisemmasta opiskeluoikeudesta. Tämä käytännössä tarkoittaisi sitä, että ihminen saa kouluttautua vain yhdelle alalle.

    Koulutusvalintauudistuksessa on paljon perustuslain kannalta ongelmallisia kohtia, jotka OKM:n on ratkaistava, ennen kuin lakiesitys voidaan viedä eduskuntakäsittelyyn.

    Teksti: Mikko Aaltonen

    Mitä mieltä sinä olet? Kommentteja ajankohtaiseen aiheeseen!

      Kommentoi

      Ota kantaa! Pysy kuitenkin asiassa ja muista hyvät tavat. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *