Rimma Erkko

Opiskelijan kymmenen käskyä

IMG_0003

1. Minä olen opintotuki, ainoa tulonlähteesi. Sinulla ei saa olla muita tulonlähteitä tai saat päällesi Kelan tulta ja tulikiveä.

 
2. Älä käytä väärin valtion avokätistä tukea. (Siis niitä kumpaakaan kymppiä, jotka vuokran jälkeen jäävät käteen.)

 
3. Pyhitä lepopäivä – paitsi, jos esseesi on myöhässä, tentti on tulossa, sinulla on töitä tai olet lusmuillut jo ihan tarpeeksi koulutöidesi kanssa.

 
4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi, erityisesti silloin, kun tarvitset jotain mihin sinulla ei ole varaa (kuten vaikka leipää) tai sinulla on nälkä. Käy ilahduttamassa vanhempiasi erityisesti ruoka-aikaan, syö kuin et olisi koskaan nähnyt ruokaa ja ryövää samalla ruokakaapit.

 
5. Älä tapa, vaikka kuinka tekisi mieli. Muista tämä erityisesti, kun luet hallituksen leikkauspäätöksiä, katteettomia lupauksia ja tekohurskastelua mediassa. Se nyt vaan on laitonta.

 
6. Älä tee aviorikosta, vaikka olisitkin kännissä ja se tuntuisi sillä hetkellä hyvältä idealta. Avioero tulee kalliiksi.

 
7. Älä varasta, vaikka puuroa tulisi jo korvista ulos, tilillä on viisi senttiä rahaa ja kissa huutaa nälkäänsä. Jos kuitenkin varastat, älä ainakaan jää kiinni.

 

8. Älä lausu väärää tietoa esseessäsi tai tentissä.

 

9. Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta, edes loppukuusta, kun olet rahattomana. Jos kuitenkin tavoittelet katso kohta seitsemän.

 

10. Älä tavoittele lähimmäisesi tenttivastauksia, muistiinpanoja, luentopäiväkirjaa tai mitään, mikä hänelle kuuluu, paitsi jos olet todella epätoivoinen.

Mikä ihmeen toimitussihteeri?

Vuonna 2005 Heidi Moisio valmistui Tampereen yliopistosta pääaineenaan Suomen kirjallisuus. Nyt hän on 35-vuotias helsinkiläistynyt perheenäiti, jolla on kaksi lasta ja hän toimii toimitussihteerinä Suomen luonnonsuojelijaliiton Luonnonsuojelija-lehdessä. Moisio on myös polkupyöräilyn innokas puolestapuhuja ja pyörittää miehensä kanssa verkkolehteä, joka auttaa lapsiperheitä arkielämän pyöräilypulmissa ja innostaa pyöräilemään.
”Kiinnostuin sanataiteesta varsin nuorella iällä. Olin luova kirjoittaja ja ahkera lukija jo lapsena, ja kiinnostus, jopa intohimo, kirjallisuuteen oli lukiota lopetellessa vahva. Minulle kirjallisuuden opiskelu oli tuohon aikaan ainoa vaihtoehto, jota en kyseenalaistanut.”, Moisio kertoo.
Toimitussihteeri suunnittelee ja toteuttaa lehden sisältöjä. Monet kuvittelevat virheellisesti, että toimitussihteeri on toimituksen sihteeri, mutta Moision mukaan toimitussihteerin työ muistuttaa monissa lehdissä pikemminkin toimituspäällikön työtä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että Moisio esimerkiksi ideoi numeroille sopivia teemoja ja juttuideoita, laatii aikatauluja, tilaa juttuja, ohjeistaa kirjoittajia ja editoi tekstejä. Työ on monipuolista ja Moisio on tekemisissä niin kirjoittajien, kuvaajien kuin taittajienkin kanssa jokaisessa lehden teon vaiheessa.
Työ sopii luovalle Moisiolle erinomaisesti.
”Nautin kokonaisuuksien suunnittelusta. Jo kustannustoimittajavuosina huomasin nauttivani etenkin uusien tuotteiden suunnittelusta ja työryhmien koordinoinnista, joten halusin jatkaa sen tyyppisissä tehtävissä. Toimittuani muutaman kuukauden aikakauslehtituottajana viehdyin entistä enemmän tähän mediaan verkon ohella”, Moisio sanoo.
Moisio tajusi vasta opintojen loppupuolella, että Suomen kirjallisuuden opiskelu ei yksinään valmista häntä mihinkään ammattiin.
”Olin ikään kuin vain suorittanut tutkintoa putkessa”, Moisio muistelee.
Mediakulttuuri valikoitui sivuaineeksi puhtaasti mielenkiinnosta.
”Paniikkiratkaisuna otin myös museologiaa, koska se oli käytännönläheistä. En ole siitä hyötynyt sittemmin, koska ala ei kiinnosta minua tarpeeksi. Jälkikäteen ajatellen journalistiikan opinnot olisivat olleet paikallaan, mutta opettelin sittemmin käytännön taitoja tekemällä. Voi siis sanoa, että sekä kustannustoimittajan että journalistin taidot ovat kertyneet kantapään kautta”, Moisio miettii.

 

Välillä työllistymisen kanssa on ollut usko kuitenkin koetuksella. Moisio tiedostaa, että työpaikkoja on vähän. Avainsana on kuitenkin aktiivisuus ja tehdä koko ajan jotain.

 

”Verkostoitumisen yliopiston ulkopuoliseen maailmaan voi todellakin alkaa jo yliopistossa. Kannattaa huomioida, että omia ei-kirjallisia kiinnostuksen kohteita voi seurata myös kirjallisuutta opiskellessa. Itse tein graduni mielenterveysongelmia käsittelevästä omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta, koska olin kiinnostunut psykologiasta ja kirjallisuusterapiasta. Tällaisten kiinnostusten kohteiden kautta on myös helpompi verkostoitua työelämää varten kuin ilman selkeitä kiinnostuksen kohteita”, Moisio sanoo.
Moision hauskimmat yliopistomuistot eivät ole painokelpoisia. Palkitsevinta yliopistovuosina oli gradun työstäminen.
”Oli huikeaa saada tehdä niin suurta kokonaisuutta ja toimia omana työnjohtajanaan. Työn palauttamisen jälkeen elämän valtasi miltei hetkellinen tyhjyyden tunne: millä minä nyt täytän vapaa-aikani?” Moisio hehkuttaa.GetFileAttachment

Kiitos ja anteeksi Teema

IMG_0244

Kirjallisuuskahvivastaava kuulostaa kutkuttavan hienolta. Samoin Teema ry:n hallitukseen kuuluminen. Se varmasti näyttää hyvältä CV:ssä. Teema on kirjallisuudenopiskelijoiden ainejärjestö. Koska kirjallisuudenopiskelijana minulla on kokemusta vain siitä, kirjoitan Teemasta. Varmasti muutkin ainejärjestöt kuitenkin tekevät samankaltaista työtä, minulla ei vain ole siitä kokemusta.

 

Todellisuudessa olen ollut hallitustehtävissäni hävettävän laiska. Olin aktiivisempi kokouksiin osallistuja silloin kun en kuulunut hallitukseen, nyt huomaan että aina on jotain muuta mitä pitäisi tehdä. Tekosyyt ovat paheeni, josta yritän päästä eroon.

 

Minun ei edes pitänyt päätyä hallitukseen. Rehellisyyden nimissä menin syyskokoukseen uteliaisuudesta ja ilmaisen viinin toivossa. Sitten katseet vain yhtäkkiä kohdistuivat minuun, enkä osannut kieltäytyä.

 

Hain kirjallisuuskahvivastaavaksi, koska kuulin, että se on helppoa ja kiitollisin virka hallituksessa. Se on totta. Käytännössä vain keitän kahvit kerran periodissa ja yritän saada aikaiseksi jotain leivottavaa toisen vastaavan kanssa. Ja silti kiitoksia satelee, vaikka pirttihirmuna pakotan kaikki tiskaamaan oman mukinsa.

 

Tämä erityinen asemani on erittäin hämmentävä. Toki otan kiitokset mielelläni vastaan, siitä ei ole kyse. En myöskään väitä etteivätkö kirjallisuuskahvit olisi tärkeitä ja kivoja tapahtumia. Onhan mukava tavata opiskelutovereita ja opettajia kahvin ja tarjoiluiden äärellä. On mukavaa kun aina ei tarvitse maksaa kahvista. Mutta ollaanpas nyt armottoman rehellisiä. Monet muut Teeman hallituslaiset ja vastaavat tekevät huomattavasti minua enemmän. Enkä nyt tarkoita vain sitä, että opiskelijoille järjestetään silloin tällöin tilaisuus ryypätä yhdessä ja nollata opiskelun tuottama stressi ja maailmantuska.

 

Mitä he sitten tekevät? He istuvat välillä pitkiksikin venähtävissä kokouksissa, vaikka heillä olisi huomenna tentti tai kandi tekeillä. He lähettävät kannanottoja, vastustavat järjettömiä päätöksiä, tekevät lehteä, ideoivat ja järjestävät erilaisia tapahtumia pitkin vuotta. Ja se on vain pieni osa heidän työtään. He myös ymmärtävät koulutuspolitiikkaan liittyvää byrokratiaa, osaavat laskea budjetteja ja tietävät oikeutensa opiskelijoina. Kaiken tämän olen huomannut vain muutamassa kokouksessa istumalla, eikä siinäkään ole vielä kaikki. Heillä on aito halu tehdä yliopistosta parempi paikka opiskella. He tekevät parhaansa, ettei kukaan jäisi yksin ja tässä kasvottomassa systeemissä toteutuisi edes jonkinlainen yhteisöllisyys. Kaikki tämä käytännössä nollabudjetilla. Silti en ole kuullut kenenkään kiittävän heitä.

 

Onko kyse siitä, ettei heidän työnsä näy opiskelijoille? Vai siitä, että on helpompaa kiittää pullakahveista kun siitä, että joku istuu kokouksissa tai tekee hyvinvointikyselyjä? En tiedä. Sen tiedän, että nämä ihmiset ansaitsevat kiitoksensa yhtä lailla, koska he tekevät tärkeää työtä.
Kiittäkää kaikin mokomin edelleenkin kirjallisuuskahveista ja tulkaa paikalle. Tuntuu hienolta että omaa työtä arvostetaan, ihan oikeasti. Mutta seuraavalla kerralla, kun menette ainejärjestönne muihin tapahtumiin, sanokaa kiitos järjestäjille ja tiedottajille. Kun seuraavalla kerralla käytte ainejärjestönne nettisivuilla, sanokaa muutama kaunis sana sivuista. Niiden eteen on tehty töitä. Tai kun otatte ainejärjestölehtenne, sanokaa kiitos taittajalle ja päätoimittajalle. Ilman heitä lehteä ei olisi. Kun täytätte hyvinvointikyselyä tai liikuntakyselyä, sanokaa kiitos sen laatijalle. Sanokaa kiitos, että heitä kiinnostaa teidän asianne ja he tekevät parhaansa.

 

Kiitos Teema ja anteeksi, etten ole ollut kokouksissa. Lupaan parantaa tapani, ihan oikeasti.

Olipa kerran kirjatentti

IMG_0204uoritan nyt ensimmäistä kertaa elämässäni kirjatentillä kirjallisuustieteen kurssia. Kirjallisuustieteen kurssit eroavat monesta muusta kurssista siten, että meillä on luettavana pääasiassa kaunokirjallisuutta. Minulla on luettavana 12 Suomen kirjallisuuden klassikkoa ja yksi yli 500-sivuinen teoriakirja Suomen kirjallisuuden historiasta.

 

Yleisin reaktio, jonka kuulen kerrottuani tämän kaiken, on yksinkertainen, syväluotaava kysymys: ”Oletko hullu?”

 

Kyllä, kiitos kysymästä, mutta sillä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

 

Yleensä kysymys tosin muotoillaan kauniimmin muotoon: ”Miten sä oikein jaksat?”

 

Tässä vaiheessa kerron yleensä, että koska yleissivistykseni suomalaisen kirjallisuuden suhteen on hävettävän heikko, ajattelin paikata sen kerralla lukemalla tärkeimmät klassikot läpi. Ainakin sitten tiedän mistä puhutaan. Kirjallisuudenopiskelijana tunnen sen velvollisuudekseni. Joten miksi en sitten saman tien ottaisi siitä lukemisesta opintopisteitä?

 

 

Rakkaudesta lukemiseen

 

IMG_0198Kirjatenttejä tehtäessä akateeminen vapaus korostuu puhtaimmillaan. Kukaan ei kysele montako kirjaa olet ehtinyt lukea. Ketään ei kiinnosta vaikka viettäisit viikon kotona kylpytakissa sarjoja tuijottaen ja yökaudet valvoen. Voit valita tasan tarkkaan itse mihin tahtiin luet tai jätät lukematta ja milloin suoritat tentin. Ainakin teoriassa.

 

Käytännössä, jos sinulla on taipumusta laiskotteluun kuten allekirjoittaneella, olet pulassa ilman kalenteria ja deadlineja. Kahtatoista kirjaa ei vain saa luettua edeltävänä iltana, se on kylmä fakta. Se ei vain onnistu vaikka olisi kuinka nopea lukija. Tämä kannattaa ottaa henkilökohtaiseksi mantraksi ja hokea sitä aina tarpeen tullen kun tekisi mieli tehdä jotain ihan muuta.

 

Kirjatenttejä ei kannata edes harkita jos ei todella rakasta lukemista. Ja tällä tarkoitan todella rakasta – niin paljon, että kaverisi kutsuvat sinua nörtiksi ja lakkaavat kutsumasta sinua bileisiin, koska istut aina nenä kiinni kirjassa ja äitisi joutuu viemään sinut baariin, koska olet unohtanut viettää sosiaalista elämää.

 

Epäsosiaalinen opiskelu sopii minulle vähän liiankin hyvin. Saan tyydytystä siitä, että minulla on jatkuvasti jotain luettavaa, mihin tarttua seuraavaksi. Pidän siitä, ettei minun välttämättä tarvitse poistua kotoa ja voin valita oman päivärytmini. Minusta on miellyttävää, että minun ei ole pakko nähdä ihmisiä ja saan olla luvan kanssa yksin. Klassikoiden pariin linnoittautuminen sopii minulle.

 

Voin kuitenkin luvata, että kaikille se ei sovi. Jos sinua häiritsee ajatus siitä, että sinulla alkaa soida Kalevalan säkeet päässä kun olet viettämässä iltaa baarissa, kannattaa ehkä suosiolla mennä luennolle. Täytyy myös tietää milloin on hyvä hetki palata todelliseen elämään sieltä kirjojen seasta ja milloin kannattaisi pitää taukoa.

Vegaaninen valinta

Vegaaninen elämäntapa puhuttaa yhä enemmän ihmisiä näinä päivinä. Itse olen ollut eläinoikeussyistä kasvissyöjä 9 vuotta, mutta pitkään aikaan en uskaltanut ottaa askelta vegaaniseen suuntaan. Se tuntui haasteelliselta ja jotenkin liian radikaalilta.

 

Olin tottunut juustoihin ja kananmuniin ja ajattelin, etten jaksa katsoa tuoteselosteita kaikesta. Ajattelin, etten voi luopua juustosta, se on liian hyvää. Silti ajatus pyöri päässäni pitkään ja koin syyllisyyttä eläinperäisten tuotteiden ostamisesta. Selitin sitä itselleni parhain päin. Kielsin tosiasioita. Lyhyt keskustelu erään vegaanin kanssa sai minut tajuamaan jotain. Jos oikeasti välitän näistä asioista, miksi en vain kokeilisi? Mitä oikein jahkailen? Mitä oikein pelkään?(lisää…)

Mitä Aatemarkkinoista jäi käteen?

aatemarkkinat

 

Näin aatemarkkinoiden jälkeen, on ehkä paikallaan pohtia mitä tällainen tapahtuma voi tarjota ja opettaa opiskelijalle?
Ainakin yksi asia on varmaa, aatemarkkinat ovat kätevä tapa saada makean nälkä hetkeksi talttumaan (tai vatsanpuruja). Melkein jokaisella tiskillä oli nimittäin tarjolla vähintäänkin karkkia, mutta joillakin myös isompaa purtavaa kuten vegaanisia mokkapaloja, keksejä, muffinseja, proteiinijuomia sekä kahvia ja teetä.
Aatemarkkinoilla oli esillä monipuolisesti erilaisia poliittisia ja epäpoliittisia ainejärjestöjä elokuvakerhosta kokoomuslaisiin, ja kaikkea siltä väliltä. Joukossa oli myös aatteellisia yhdistyksiä ihmisoikeuksista, eläinten oikeuksista ja ympäristöasioista kiinnostuneille.
Näihin asioihin opiskelijoilla oli myös aito mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi ehdottamalla parannuksia yliopiston ravintoloiden kasvisruokaan ja allekirjoittamalla kuntalaisaloite Särkänniemen delfinaarion sulkemisen puolesta.
Ihmisoikeusasioita taas havainnollisti hauskalla ja oivaltavalla tavalla Amnestyn turvapaikkapeli, jossa ideana oli yrittää saada turvapaikka tietystä maasta. Peli päättyi yleensä häviöön. Niin myös minun kohdallani, kun olin kahden askeleen päässä turvapaikastani. Viranomainen sanoi, että tarvetta turvapaikalle ei ole. Hahmoni olisi omassa kotimaassaan pakotettu lapsisotilaaksi.
Aatemarkkinat voivat siis olla myös opettavainen kokemus. Itse ainakin opin näiden asioiden lisäksi myös esimerkiksi, että hampunsiemenistä voi tehdä maitoa, en tiedä Rugbysta mitään ja Tampere on ollut Reilun kaupan kaupunki jo vuodesta 2008. Opin myös, että karkilla on ihmeellinen voima: tulin liittyneeksi monille sellaisille sähköpostilistoille, joille alunperin en aikonut ja aatemarkkinoiden jäljiltä laukkuni suorastaan pursusi erilaisia esitteitä, lehtisiä, papereita ja käyntikortteja.
Näistä on hyvä lähteä liikkeelle.